Havaintoja: Meidän on yhä vaikeampi olla läsnä. Hetkessä. Tarkkaavaisena. Jatkuva tietokoneella tai kännykällä olo puuduttaa mielen tehokkaasti. Koukuttaa, jumittaa. Miten ovelasti meille onkaan rakennettu värikäs virtuaalitodellisuus jossa kuvittelemme olevamme yhteydessä muihin ihmisiin. Maailmaan. Eläimiin ja luontoon. Katsoin Tanskalaisen dokumentin lasten psykiatrisesta osastosta. Paikasta joissa lapsia ja nuoria pidetään lukkojen takana ja yhä edelleen sidotaan kiinni. Dokumentissa kerrottiin että lasten ja nuorten mielenterveysongelmat ovat huomattavasti kasvaneet.
Jäin miettimään. Tunnistan itsessäni vahvan addiktoitumisen tuohon virtuaalimaailmaan, helposti kurkin vähän väliä tykkäämisiä, viestejä. Kuvittelen olevani tärkeä jollekulle tuntemattomalle maailman toisella laidalla. Hei sehän alkoi seuraamaan minua instassa. Mietin mitä minusta ajatellaan tai kuvistani. Yritän pitää rajaa, taukoja netistä.
Mennä välillä kesken työn teon pihalle paljain jaloin, aistia luontoa. Samaan aikaan mieleni ajaa rämisevällä vanhalla pyörällä jonka kumit on puhki. Niitä näitä, sinne tänne. A:stä Ö:hön ja takaisin sekunnissa. Huomaan tekeväni tuhatta asiaa yhtä aikaa ja se mieli, tai polkupyörä sutii huonolla renkailla kauheissa ajatusmutkissa.
Ostan kirpputorilta Zen- oppaan ja luen sitä antaumuksella.
Mitä on Zen, tuntien meditaatioharjoituksia, mielen hiljentämistä vuosien työtä itsensä kanssa. Minä meditoimassa on sellainen nopea pyrähdys, pari sekunttia hiljaa ja sitten voikin ripustaa pyykit kuivumaan. Tunnen valtavaa syyllisyyttä. Miten minusta voisi tulla zen oppilas kun en istu koskaan hiljaa paikallani. Alan pohtimaan mitä on minulle läsnäolo. Tietoisuus. Teen kokeen. Eläimillä ja ihmisillä. Seuraan yksitoista vuotiasta nappulaa joka saatuaan silmänsä auki näpyttää kännykkäää ruokapöydässä istuen. Hän ei kuule, ei näe mitä ympärillä tapahtuu. Otan aamiaiseni toiseen huoneseen ja syön siellä. Haen kahvia ja juon sen toisessa huoneessa. Nuori mies näpyttää kännykkäänsä eikä eväänsä lotkauta. Noin tunnin päästä päätän tehdä seuraavan kokeen. Sammutan Wifin. En puhu mitään teen vain havaintoja. Hitsin puhelin, nyt tää sekoo, tää ei yhdistä nettiin. Kuuluu pojan suusta. Hmmm näytän hämmästynyttä naamaa. Alkaa epätoivoinen taistelu, miksei tää toimi. Mikä on vikana. Minä juon kahvia täydessä Zen tilassa. Täysin läsnä siinä hetkessä.
Lopulta istutan pojan vastapäätäni ja jatkan ihmiskoettani: Missä söin aamupalaa kysyn tässä vaiheessa jo kiehumispisteessä olevalta kännykkämieheltä. No mua vastapäätä hän vastaa ärsyyntyneenä! Missä join kahvia jatkan testiä...no siinä samassa paikassa vastaa hän. Ei en juonut enkä syönyt paljastan. Olin toisessa huoneessa,,tässä vaiheessa koehenkilö raapii päätään hämmentyneenä. Selvästi pohtien että mitä ihmettä. Muutama kiukun sana ja ihmettely wifistä ja sitten poika lähtee iloisena pihalle ilman kännykkää. Kun se ei kerran yhdistä.
Minä jään pohtimaan sitä zen asiaa. Sitä miten maailma on nykyisin ihan kaheli paikka. Me kaikki, aikuiset ja lapset olemme vailla rajoja. Teemme jatkuvasti ahkeraa työtä eksyäksemme kauas itsestämme ettei tarvitsi kuulla todellista ääntä sisällään. Täytämme tilan kaikella mahdollisella koska kuvittelemme olevamme sitä kautta onnellisia.
Seuraavaksi tein eläinkokeen, tai tarkkailin näitä viisaita zen-opettajia. Siinä ne nukkuvat sohvalla. Toinen ylhäällä toinen alhaalla välittämättä tuon taivaallista mistään muusta kuin siitä että elämä on tässä hetkessä. Elämä on läsnä jokaisessa hetkessä jolloin tulet tietoiseksi itsestäsi ja omista toimintamalleistasi. Elämä on lahja jota voisi käyttää johonkin muuhunkin luin imuroimalla itseensä turhia asioita somesta. Oman elämänsä zen-mestari maalaa mielensä polkupyörän haluamallaan pastellimaalilla ja pumppaa ilmaa niihin renkaisiin. Ettei tarvitse sutia mutkissa.
