Koskettavimmat kuvat syntyvät syvästä sisäisestä johdatuksesta, tunteesta joka vain on synnytettävä kuvaksi. En sin se on kutkutteleva pieni vihje sisällä. Jotain jota pitää ymmärtää. Sisäisen viisaan opastuksella pystyy kuvan kautta katsomaan elämän peiliä. Sitä perspektiiviä jolla katsoo maailmaa. Mitä tapahtuu jos hivenen muutankin kuvakulmaa. Säädän valoa, värejä. Valotusaikaa. Koko kuva muuttuu kun jonkin säätö muuttuu. Siinä sitä pieni ihminen hämmästelee kuvan edessä jota katsoo. Olinko minä sittenkään se joksi itseäni luulin, katsonko minä sittenkään maailmaa niin kuin olen kuvitellut. Me ihmiset juoksemme kilpaa itsemme kanssa. Kuuroina, sokeina sille viisaudelle joka sydämessä asuu. Kun pysähtyy ja ottaa kiinni omasta itsestään voi hämmästyä. Kaikki elämän kokemukset muuttuvatkin siunauksiksi. Osaksi suurta kuvaa jossa vain jokainen pieni pala loksahtaa kohdilleen. Kaikki täsmää, valo, aika kuvakulma. Ei ole syyllisiä ei syyttömiä kärsimystä on vain kuva joka heijastaa palasia omasta itsestämme.
Sateella minä kannan pellolle kuvausrekvisiittaa ja ymmärrän katsoessani tästä perspektiivistä maailmaa. Katson peltoa jonka sadon söivät tuholaiset. Kaikki meni, ei auttanut myrkyt ei, ihminen koittaa väkisin sovittaa itseään luontoon omistaa tuhota, hallita. Luonto heijastaa aina takaisin jotain syvää jota tulisi ymmärtää. Rakkaudettomuus on se joka syö kaiken elävän, luonnon ja ihmiset. Ilman rakkautta ei yksikään kasva tai elä.
Vain rakkaus on se joka muuttaa koko ihmisyyden, ympärillä olevan maailman.
Ei kommentteja